MEČČU

Mečas olen elänűh,

Meččiä olen suvainnuh:

Koivut, kuuzet, pedäjät –

Kaikin űhtes kazvanuot.

                             Enzi rivi – mua da nurmet.

                             Toizel-must’oi tuhjozet

                              Sitgi, mägűččbuolat –

                              Ruskevutah karjazet.

Kolmas rivi – kazvajat,

Puuloin lapset-taimenet.

Puolitostu metristu

Muaspäi on jo kazvanuot.

                              Minä mustan peldo oli –

                              Nűgöi mečču kohizou.

                               Taivahassah koivuzet –

                               Nelläs rivi täǖtetäh.

Huavat, lepät – koivul peräh

Kiirehtetäh kazvua.

Vaiku kilbu jűgei on –

Korgei koivu voittelou.

                                             MEČAN REUNAL

Linnas eläjes ainos himoittau kunne tahto piästä, moizeh kohtah, kus on puhtas ilmu da ei kuulu mašinoin pärizemistű. Kerran minä puutuin nuorižojoukkoh. Hűö kerävűttih alus keviäl käűmäh meččah, dai minuu kučuttih heijänke vastuamah kevättű.

Minä űlen terväh keräin repun, ku iče olen taidemualari, da ainos tahton nähtä lehtikandazien puhkemizen, vie olis hűvä, kuvitua ezmäzii vihandoi nurmikkozii.

Tulimo meččah, a sie vie tävvet kivokset puhtastu valgiedu lundu. Kuzbo minä kevättű täs näin? Vaiku űhtelläh pilvet siirűttih, avavui sinine taivas da rubei siepäi päiväine čirittämäh.

Nuorižo, ku heile oldih sukset keräl, kiirehtittih meččah, kuspäi kuului meččoloin iänii. Heile oli himo suaja űksi suuri mečoi, da pastella se ilmas, koivuhiilien piäle.

Minä jäin űksin mečan reunal kivoksien keskeh, rubein eččimäh halguo. Ezmäi kuadunulois koivupuulois kiškoin tuohustu da katkoin oksii, sit naluadiin roblön. Koivutuohukset hűvin terväh virittih, nűgöi vai puudu ližiä, hűvä gu niidű oli kuadanuh tuuli, da viruttih ihan lähäl.

Sit rubein kuundelemah mečan iänii, ku tunnustua ezmäzii keviän merkilöi. Dai kuulin! Kivoksen al, ihan rinnal čurčetti luhtaine, se päiväine muga čiritti, rubei sulamah lumi. A puhtas vedoine, ihan kivoksen al juoksi čurčetti loitombi ojazeh. Rubei kuulumah tipundu. Kuzbo, da midä tiä mečas voibi tippuo? Opiin hangie műö kävellä, no oli se jo űlen pehmei, loitos en piässűh, vaiku tulin suuren koivun rinnal.

           Tippumine rubei vie kovembi kuulumah. Hospodi! Kenbo tiputtelou? Da midä? Rubein siirdűmäh űmbäri puudu, dai lövvin. Suures koivun oksaspäi tipui puhtas vezi. Avoi-voi! Kuibo se muga? Lundu oksan piäl ei ole, se ei voi sulua. Vihmua ei nävű – taivas on puhtas. A pizaruot peräkkäi viertäh valgien lumen piäl. Oijendin kämmenen, keräin kűmmeniezen tippastu, da opiin kielel. Sit vaste tostimos mi tippuu!

Oli, vikse talvel, oksien piäl tartunuh suuri lumikivos, a konzu nouzi kevättuuli, da rodih jo lämmin, jűgei kivos langei muale da katkai pienen oksazen. Kevätsiäl havačui koivun mehu, rubei siirdűmäh runguoműöte, löűdi loukkozen da tiputti magiedu vägeviä koivun mahlua ihan ilmah.

Minä kiirehel lövvin kattilan, navediin sen ihan oksan al, joga pizarut puutui ihan kohti kattilah. Minä ajattelin:

- Koivun mahlu on parembi čuajuu. Anna kerävűű täűűkattil, sit kaikin tunnustetah, kui mečču keviäl ristikanzal vägie ližiäű.

- Kevätpäivű ei ole űlen pitkű, päiväine laskihes, minä ližäin puudu roblöh, lämmitin sűömizen, ku jo kuuluttih nuorižon iänet.

- Suksil tuldih űlen terväh, hies da väžűnűöt. Poigu kiirehel tuli tulen edeh eččimäh čuajuu, kűzűi:

- Mama, keitithäi čuajun, meile űlen äijäl juotattau?

- En keittänűh, ei hai meile keral ni puhtastu vettű olluh.

- Ga műö sinul käskimmä lundu sulata.

- Minä en sulatannuh lundu, engo vettű keittänűh, ku kattilan toizeh dieloh navediin.

- Oi, mama, mittuinebo tiä nűgöi on toine dielo? Meile vägie ei ole, műö tahtommo juomistu.

- A kuzbo on teijän mečoilindu? Ozutakkua sidä minul, sit minä teidű juotan!

Ilmari otti kameran da ozutti moizii čomii luondon meččukuvii. A űhtes kuvas oli karju mustu, läpettäjien siivienke, čoma da suuri mečoi.

Sit minä hűväs mieles da nagrajen toin kattilan da juotin brihoi da n’eidizii. Oldih hűö űlen äijäl väzűnűöt, ku enzi kerdua jällel talvie, hengitettih puhtastu ilmua. A konzu juodih nengostu kalistu juomistu, kaikil vägie ližävűi. Terväzeh sűödih leivät dai lämmitetűt sűömizet, nagrajen da šuutkoinke astuttih dorogahpäi, kunne oli jätettű mašin. Minuu uskaldettih kandua űskäs, ku annoin heile tunnustua magiedu juomistu, kudai heile ližäi vägie. Kiitettih minun viizahuttu, ku maltoin löűdiä da kerätä ezmäzii luondon vitamiinujuomizii.

Meni jo monii kűmmenii vuozii, vaiku minä ainos mustan, mittuine oli algukeviän luodolline juomine. Dai koivu, sen kevätpäivän paras kuva, kudai rippuu nűgöi seinäl, on minun mustos.

Kaikin, ken sidä koivuu nägöű, kiittäű. A sidä tipastu, kudai rippuu ilmas, kaikil himoittau ottua suuh!

2.7. aloitti Tamara Ščerbakova tätä metsäjuttua Rautalammilla kirjoittamaan, kotona Petroskoissa viimeisteli ja puhtaaksi kirjoitti 25.7.2006 ja postitti minulle. Hän kertoi saaneensa ’pikoipienessä kirjoittajaseminaarissa’ paljon virikkeitä.

Lukemisen iloa!    Marjukka Patrakka